Ajatuspaloja

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat laulaa tai soittaa jotain instrumenttia. Olen miettinyt, että olisipa upeaa itsekin osata. Mutta enhän minä nyt osaa, enkä voi oppiakaan, kun ei ole minkäänlaista musikaalista lahjakkuutta, eikä rytmitajua, eikä mitään.. Niin, että mitä? Miksi olen rakentanut itselleni sellaiset raja-aidat, joissa musikaalisuus on asia, jota juuri minun ei ole missään tapauksessa mahdollista kehittää? Opinhan minä tanssimaankin. "No niiiin, mutta viejä vie, joten kai sä nyt osaat seurata", sanoo alitajunta yhä. Luulen, ettei se nyt kuitenkaan viejän ansiota pelkästään ole, että pysyn tanssilattialla pystyssä. Sitten mieleeni palaa se ala-asteen ensimmäinen laulukoe. Seitsemän! En siis osannutkaan laulaa. Pakko hylätä kaikki haaveet laulukilpailuista. Tai se musiikkiteatterikurssin esiintyminen, johon olin harjoitellut Levottoman Tuhkimon. Pianosäestys ei kuulostanut samalta kuin karaokevideon tausta. Opettaja tuli avukseni, ja mi

Olen aina tolkuttanut itselleni ja muille, että minä elän hetkessä. On vain tämä hetki, eikä mitään muuta. Ajatuksen tasolla olenkin aina ollut sitä mieltä.  Käytännössä en tiedä, miten hyvin olen ajatusta toteuttanut. Opiskelun, työn ja usean harrastuksen yhdistäminen yhteen elämään tuntuu välillä kilpajuoksulta paikasta ja tilanteesta toiseen. Siinä saattaa välillä unohtaa hetkessä elämisen ja ajatella vaan seuraavaa kohdetta, minne pitäisi ehtiä. En muista koska viimeksi olisin tuntenut olevani niin vapaa ja onnellinen vapaudestani kuin heinäkuun lopulla. Ymmärsin, ettei minulla ole minkäänlaisia sitoutumuksia ja velvollisuuksia työni lisäksi. Voin tehdä vapaa-ajallani mitä vaan! Olen aina tosin kuvitellut voivani tehdä, mutta aina se hivenen vapaudesta nauttimista haittaa, kun tietää, että jossain odottavat suorittamattomat velvollisuudet. Ihmiset kommentoivat, että näytin kauniilta ja onnelliselta. Sitä olinkin - ja olen edelleen. Ei minun tarvitse enää 

Huomaan, että bloggaamiseni Lilyssa on jäänyt syystä tai toisesta - tai luultavasti useammasta syystä. Otin siis testiksi Bloggerista parikin uutta tunnusta. Jos iPadilla bloggaaminen on täällä toimivampaa, voi se johtaa siihen, että siirryn käyttämään pelkästään tätä. Ajatuksenani oli, että jakaisin ajatuksiani tässä blogissa. Matkapaloja-blogissani sen sijaan kertoisin reissuistani, ja palapeli-blogi olisi edelleen erilaisten kirjoitusteni julkaisupaikka. Saa nähdä, miten käy. "Tunteet syttyvät vasta, kun ne riistäytyvät käsistä", totesi Tommy Tabermann. Bloggaus saattaa syttyä vasta, kun blogien määrä riistäytyy käsistä. Eihän tämä iPadilla kirjoittaminen miellyttävää ole. Paljon riippuu nyt siitä, miten helppoa kuvien julkaiseminen tässä blogissa on.