Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2014.

Monenlaisia teatterilaisia

Sukellettuani takaisin syviin teatterimaailman aaltoihin olen huomannut, että ihmisillä on hyvin erilaisia syitä tehdä teatteria. On ihmisiä, jotka haluavat olla kuuluisia. On ihmisiä, jotka haluavat olla muiden silmissä cool. On ihmisiä, jotka haluavat kohdata pelkonsa. On ihmisiä, jotka tekevät kaiken sydäntään kuunnellen. Viimeisen ryhmän ihmiset ovat niitä, jotka tulevat paikalle ensimmäisinä ja lähtevät viimeisinä. He pinnistävät voimansa äärimmilleen, vaikka olisi syystä tai toisesta huono päivä. He ovat niitä, jotka elävät ja hengittävät täysillä jokaisen hetken sekä treeneissä että lavalla. He myös ovat niitä, jotka eniten kannustavat toisiaan. Usein minulta kysytään, miten jaksan joka päivä mennä treeneihin töiden jälkeen. Kysymys on mielestäni outo. Tottakai jaksan, kun itse ihan vapaaehtoisesti olen tähän lähtenyt. Se on sitä, mitä töiden jälkeen haluan tehdä. En tiedä mitään parempaa. Jos asia olisi toisin, en tekisi sitä. Suuri syy jaksamiseeni on se, että saan te

Operaatio Atlantis, Sparta & napakoru

Kuva
Minua pelottaa kirjoittaa tämä julkaisu. Vähemmän pelottavaa olisi ottaa itsestään rumia kuvia ja lätkäistä niitä netti täyteen. Se nyt on kuitenkin jo niiiiiin nähty minun kohdallani. Nyt on kyse jostain aivan muusta. Minä aion virallisesti luvata, että treenaan mahani sellaiseen kuntoon, jossa voin lunastaa teinivuosien haaveeni. Ajattelin silloin, että jos minulla joskus on nätti maha, hankin napalävistyksen. Maha on se kohta kehostani, jota eniten inhoan. Laktoosi-intoleranssi, ärtyvä suoli, kuukautiset, stressimaha: mitä näitä tekosyitä nyt pömppömahalle on? Oikea syy on laiskuus. Laiskuus siinä, että en minä jaksa alkaa miettiä, mitä minä söisin. En jaksa. En. En. En. Minun yksi uuden vuoden lupauksistani oli, etten ota stressiä liikunnasta. Sattui kuitenkin niin, että Atlantis Musikaali ja Spartan Sport Center antoivat minulle mahdollisuuden treenaamiseen musikaalin esityskauteen asti. Minussa on kuulemma motivaatiota ja virtaa. Onkohan se kaunis tapa sanoa, että

Muutama ajatus ystävyydestä

Kuva
  Olen tutustunut vuosien varrella moniin erilaisiin ihmisiin. Olen kerännyt ympärilleni ymmärrystä, ajatuksia sekä paljon viisautta ja naurua. Eräs fiksuimmista tuntemistani ihmisistä sanoi minulle tänään: "Terhi, emme me todellakaan tuomitse sinua. Me vain olemme kiinnostuneita kuulumisistasi ja olemme onnellisia kanssasi." Siinä on mielestäni ystävyyden tärkein ydin. Kuuntelussa ja aidossa onnellisuudessa toisen puolesta. Ystävä kuuntelee, vaikka omat yöunet jäisivät vähiin. Ystävä halaa silloin, kun halausta eniten kaipaa. Ystävä kannustaa, kun on jo itse valmis luovuttamaan. Ystävä osaa antaa tilaa ja jättää rauhaan tarpeen vaatiessa. Ystävä ymmärtää, koska toiselle täytyy tuoda ruokaa tai gintonic. Ystävä jakaa sänkynsä ja jääkaappinsa sisällön. Ystävä ei vaadi mitään. Ystävä on vierellä halun eikä velvollisuuden vuoksi. Joitain ystäviäni näen usein, joitain harvoin - joitain en välttämättä edes kerran vuodessa. Siitä huolimatta tiedän, että voimme ja

Television katselun harvinainen huvi

Raskaan työpäivän jälkeen on mukava jättää aivot eteisen hattuhyllylle ja istua sohvalle tuijottamaan televisiota. Kuulostaako tutulta? Minusta ei . Minä menen kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen harrastuksiini, joissa vietän yleensä ainakin kolme tuntia. Usein päästessäni kotiin syön jotain nopeasti ja painun nukkumaan. Olen siis täysin vieroittunut televisiokulttuurista. En tiedä mitään mainoksia, tv-hahmoja, enkä televisiosta tuttuja vitsejä. Olohuoneessani ei ole televisiota vaan kirjahylly. Omistan kyllä television. Nyt jo - puolen vuoden jälkeen - siihen on viritetty televisiokanavat. Antennijohtokin ulottuu juuri ja juuri seinään, mutta siihen saattaa kompastua. Teoriassa siis voisin tuijotella tv:tä. Käytännössä en tiedä, koska tuijottelisin tai miksi tuijottelisin. Joka kerta, kun katson televisiota jonkun toisen luona, ajattelen: "Mitä ihmettä oikein katson?" Televisio-ohjelmat ovat nykyään todella outoja. Tosi-tv:tä milloin mistäkin älyttömästä aihe

Päiväkirja viikon lukukiellosta

Päivä 1: Käyn luovuuskurssia. Tämän viikon teemana on lukukielto. Ajattelin aluksi, että ei se nyt niin kauhean vaikeaa ole jättää kirjojen lukemista yhdeksi viikoksi. Ystäväni Neiti K kuitenkin totesi, että sosiaalisen median lukeminen lasketaan myös lukemiseksi. Täytyy siis sulkea IRC, Facebook ja WhatsApp.  Ensimmäinen reaktioni oli kiukku. Mitä hittoa? En minä käytä niin paljon sosiaalista mediaa . Ei se häiritse muuta elämääni. Se vain hankaloittaa elämääni, jos en saa tietoa eri harrastusryhmien päivityksistä. Olin raivoissani. Tämä tehtävä tekisi mieli jättää tekemättä. Neiti K sanoi: "Kyllä sä pystyt siihen!" No niin pystynkin, mutta en halua. Mitä, jos vaikka menetän jonkun tosi tärkeän viestin sen takia, etten ole tavoitettavissa? Hengitin hetken ja mietin, että eihän minulle nyt oikeasti tule sosiaaliseen mediaan mitään niin tärkeää, joka ei voisi odottaa viikkoa. Kyllä ihmiset voivat tärkeissä asioissa soittaa tai lähettää tekstiviestin. Enkä minä ole