Ajatuspaloja

Joku sanoi joskus, että elämäni vaikuttaa Facebookin perusteella karehdittavalta. Sehän tarkoittaa vain sitä, että olen onnistunut luomaan itsestäni kiiltävän some-kuvan. Elämä on ollut pelkkää tanssia, teatteria, improa ja matkustamista jo pitkän aikaa. Eihän se koskaan ole koko totuus. Kertomatta jää, miten teatteritreenien aikaan elämä oli pelkkää työtä ja treeniä. Silloin ei kaverisuhteille - saati millekään muille suhteille - ole aikaa, kun tekee töitä klo 8-16 ja treenaa klo 17-22 viidestä seitsemään kertaa viikossa.  Kertomatta jää, miten joissain tanssitreeneissä iskee totaalinen itseinho ja epätoivo. Miksi kaikki muut ovat noin taitavia, laihoja ja kauniita? Miksei jalat ja tasapaino tottele minua? Kertomatta jää myös se, että matkustaminen ei ole pelkkää ilonpitoa. Matkakaveriin menee hermot vähintään kerran ja vastaantulevia ongelmia on pakko sietää. Nälkää ja unettomuutta joutuu sietämään joka reissulla. Järjestelmällisyydestä ja suunnitelmallisuudesta ...

Tiedän nykyään olevani yksi suurimpia säävalittajia. Lempiasiani, josta Suomessa valitan, on sää. Sen jälkeen, kun olin kaksi ja puoli vuotta sitten  pari viikkoa Kuubassa lokakuun lopussa ja tulin sieltä takaisin suoraan Suomen kaameimpaan aikaan - marraskuuhun - on Suomen talvi tuntunut todella vastenmieliseltä. Inhoan kylmyyttä, mutta erityisesti inhoan sitä pimeyttä. Tuntuu kuin se lamaannuttaisi ja mieluusti jäisi talviunille peiton alle. Säästä valittaminenhan on myös todella typerää touhua! En minä voi valituksella vaikuttaa siihen, sataako toukokuussa räntää vai ei. Niin kauan kuin valitsen asua tässä maassa, täytyy yrittää ajatella myös niitä hyviä hetkiä, jolloin aurinko paistaa ja on valoisaa. Ja onhan niitä hyviä säähetkiä ollut juuri oikeaan aikaan! Vappu on lempijuhlani. Näytti pitkään siltä, että on todennäköisempää, että sataa räntää kuin paistaa aurinko. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sain istua ja maata Vartiovuorenmäellä Vappupäivänä m...

Feikattu wannabee-bloggaajan bloginkirjoituskuva. Kuulas lauantaiaamu valkenee Turussa. Tuomiokirkko seisoo silmieni edessä yhtä mahtipontisena kuin aina ennenkin. Aurinko alkaa värjätä horisonttia yhä vaaleanpunaisemmaksi. Sieltä se syntyy. Päivänvalo. Avopuoliso lähti pelaamaan salibandya. Kahvi on lämmintä mukissa. Mamman kutomat superkauniit villasukat on vedetty jalkaan. Kotona vallitsee seesteinen hiljaisuus. Joko tämä nyt olisi potentiaalinen hetki kirjoittamiselle? Olen matkustaja. Olen kirjoittaja. Olen ennen kaikkea matkahaaveilija. Eilen selasin Mondoa ja keksin taas uusia kohteita, joihin on pakko päästä käymään. Näiden faktojen perusteella haaveilin joskus siitä, että kirjoittaisin kiinnostavia matkablogipäivityksiä. Se ei vaan koskaan tapahtunut. Kirjoitukseni eivät ole edes niin kiinnostavia, että saisin ne aikaan. Lissabonissa kävin aika monta vuotta sitten, ja vieläkin kuvat ja tekstit odottavat julkaisemistaan. Myös tämän blogin päivittäminen on viime...

Vuosi sitten lopetin liikunnan harrastamisen. Oikeastaan lopetin viime vuoden loppuun mennessä kaiken harrastamisen. Kävin töissä ja löysäilin kotona.  Kuulostaako minulta? No ei kuulosta! Muutama vuosi sitten tanssin useana päivänä viikossa. Tanssin tilalle tuli pari vuotta sitten teatteri, joka vei käytännössä kaiken vapaa-aikani. Töiden ja teatteritreenien välillä saattoi olla aikaa käydä salilla tai laulutunneilla. Yhtäkkiä se kaikki loppui, enkä halunnut tilalle mitään muuta. Työni muuttui vaativammaksi ja minuun iski vapaa-ajan sitoutumiskammo. Kuluneen Kuukauden sisällä olen ollut kahdessa kuntotestissä. Niiden tulokset olivat murskaavat. Teki mieli itkeä. En ole koskaan pitänyt itseäni urheilijana, mutten osaa samaistua löysän sohvaperunan rooliinkaan. Kesän väistyttyä alkoi väistyä myös vapaa-ajan sitoutumiskammo. Jo kesän alussa aloimme treenata ikioman improryhmän kanssa säännöllisesti. Syksyllä palasin laulutunneille ja ostin salikortin. Monta k...

Teki mieli kirjoittaa jotain. Päätin selata valokuvia huhtikuulta ja katsoa, mitä sitä on oikein tullut tehtyä. Yksi suuri hämmennyksen aihe oli se, että kaikki WhatsAppissa lähetetyt kuvat ovat kaikkialla kuvavirroissani. Kiitos niistä. Tarpeellisia kaikki. Pääsiäisenä oli illanistujaiset, joissa jaeltiin sähköshokkeja. Ihmisten raktiot sähköiskuihin olivat sen verran suuret, että kieltäydyin JYRKÄSTI osallistumatta peliin. En kai mä nyt hullu ole. Huhtikuussa työkaverit ja tavalliset (eheh) kaverit olivat ihan parhaita! Huhtikuussa alkoi paistaa aurinko ja päätin laittaa sen kunniaksi hameen päälleni. Päivänasu-poseeraus viehkeästi ja luonnollisesti Instagrammia varten. Luulen, että kukaan ei oikeasti enää ota päivänasu-kuvia. Kai se on ihan vanha juttu. Yksi huhtikuun työpäivistä oli Panimoravintola Koulussa. Oli aika hämmentävää tehdä töitä siellä, mutta kyllä sekin onnistui. Ehkä se kuitenkin toimii paremmin siihen, että istuu kesällä terassill...

Olen unohtanut, että luonnollisin tapani itseilmaisulle on kirjoittaminen. Olen ollut lukossa. Miten voi jäsentää mielessä olevia asioita paremmin kuin kirjoittamalla? Minä en mitenkään. Suorittamista, kiirettä, tietynlaista miellyttämisen halua ja päämäärättömyyttä. Kynttiläntuoksu ja hiljaisuus toivat hetkellisen rauhan mieleeni. Olen onnellinen, mutta pitääkö sitä onneakin tuntea aina niin täydellä teholla? Eikö voisi olla vain kotoisasti lämmin? Ilman stressiä siitä, miten huominen järjestyy? En osaa suunnitella tulevaa, mutta osaan silti stressata siitä. Siinä on ehkä ongelman ydin. Tolkutan kaikkialla ja kaiken aikaa eläväni hetkessä. Silti tunnen nauttivani työstäni erityisesti niinä päivinä, kun suunnittelen tulevaa tai kun minulla on visio tulevaisuudesta. Miksi en siis osaa suunnitella omaa tulevaisuuttani? Viime vuosina olen toki suunnitellut treenini. Viikkosuunnitelmat olivat valmiina. Nyt ei ole vielä treenejä, joten teen joka ainoasta työasiasta kalenterimerkinnän. Kohta...

Reilu vuosi sitten päätin, että minä pystyn mihin tahansa. Ostin kitaran, menin musikaalitreeneihin, treenasin improvisaatioteatteria. Lopulta aloin myös ottaa laulutunteja. Vuoden ajan elämäni on ollut treeneistä toiseen juoksemista. Joka ilta olen ollut jossain. Vajaat kaksi viikkoa sitten elämäni tahti muuttui. Viimeinenkin teatteriproggis loppui. Yhtäkkiä minulla oli älytön määrä vapaa-aikaa. Reagoin siihen sairastumalla flunssaan, tuntemalla oloni voimattomaksi, nukkumalla ja hillumalla bileissä. Melkein kaksi viikkoa siihen tarvittiin, että alan olla vähitellen oma itseni ja valmis ottamaan elämässäni uusia askeleita eteenpäin. Olen oppinut vuoden aikana paljon. Tärkeimpiä oppimiani asioita on se, että vapaa-ajalla voi ja saa valita, mitä tekee. Voi ja saa valita myös ihmiset, joiden kanssa tekee. Elämä on liian lyhyt kulutettavaksi niiden asioiden parissa, joissa ei viihdy. Elämäni vaikein oppi on se, että kaikkia ei voi miellyttää ja se on ihan ok. Tiedän, ett...

En ole päivittänyt blogejani pitkään aikaan. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi mitään sanottavaa. Olen kirjoittanut otsikoita valmiiksi, muokannut kuvia, odottanut inspiraatiota. Yleensä kirjoittamiseen riittää inspiraatioksi se, että on aihe. Ongelma on tällä hetkellä se, että on liikaa aiheita. On liikaa ajatuksia. Ne pitäisi saada järjestykseen. Ehkä ne sanatkin sitten järjestyisivät sen mukaan. Mutta että mitä kuuluu? No, esiinnyin Logomossa, täytin 30, vietin Suomen parhaan tiimini kanssa viimeisen tiimi-illan, varasin lennot Kuubaan, hautasin Atlantiksen, aloitin jälleen improvisaation, luen työsähköpostia kotona, syön liikaa herkkuja, katsoin kaikki Supernaturalit ja True Bloodit, sairastin viikon ja päätin löytää taas elämälleni sen minun oman suuntani. Kesäni oli kaunis. Palaan siihen vielä. Syksyltäni odotan aina muutoksia ja uusia tuulia. Palaan niihinkin vielä. Josko sisällöttämän päivityksen kirjoittaminen pelastaisi kirjoituskammolta? Ainakin ...

Olin etukäteen kauhuissani, kun ymmärsin, että lauantaina ei ole suunniteltuja ruokia, eikä tarkkaa aikataulua. Tiesin vain, että toimintaa riittää ja paljon. Olin huolissani siitä, mitä oikein syön, että pysyn hengissä koko päivän. Se on hassua, miten parissa kuukaudessa oppii suunnittelemaan ruokansa ja elämänsä miltei minuuttien tarkkuudella. Totaalinen kalenteriaddiktio ja kyvyttömyys rentoutua? Perjantai-illalla totesin itselleni, että jospa vaikka syön asioita, joita sattuu sillä hetkellä tekemään mieli. On siten ennenkin eletty - viimeiset 29 vuotta itseasiassa. Päiväni alkoi Impromaakareiden promokuvauksilla. Marssimme mahtavan Arsi Koivulan valokuvattaviksi. Kuvia voi katsella Impromaakareiden Facebook-sivulta . Ohjeeksi annettiin, että meidän pitää näyttää omilta itseiltämme. Siinä onnistuttiin hyvin. Hulluja, ihania sekopäitä. Tykkään. Rakastan. Tosi paljon. Tilatkaa meidät keikalle! Promokuvauksista vaatteiden sovitukseen. Funze de Menta -musika...