Kolme päivää lomaan: Kuka minä olen?

Joku sanoi joskus, että elämäni vaikuttaa Facebookin perusteella karehdittavalta. Sehän tarkoittaa vain sitä, että olen onnistunut luomaan itsestäni kiiltävän some-kuvan. Elämä on ollut pelkkää tanssia, teatteria, improa ja matkustamista jo pitkän aikaa.

Eihän se koskaan ole koko totuus. Kertomatta jää, miten teatteritreenien aikaan elämä oli pelkkää työtä ja treeniä. Silloin ei kaverisuhteille - saati millekään muille suhteille - ole aikaa, kun tekee töitä klo 8-16 ja treenaa klo 17-22 viidestä seitsemään kertaa viikossa. 

Kertomatta jää, miten joissain tanssitreeneissä iskee totaalinen itseinho ja epätoivo. Miksi kaikki muut ovat noin taitavia, laihoja ja kauniita? Miksei jalat ja tasapaino tottele minua?

Kertomatta jää myös se, että matkustaminen ei ole pelkkää ilonpitoa. Matkakaveriin menee hermot vähintään kerran ja vastaantulevia ongelmia on pakko sietää. Nälkää ja unettomuutta joutuu sietämään joka reissulla. Järjestelmällisyydestä ja suunnitelmallisuudesta ei ole toivoakaan. Eikä koskaan ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä olisi halunnut tehdä!

Luksus-ongelmia, ehkä.

Viime aikoina elämä on tuntunut suorittamiselta, myös niinä hyvinä hetkinä. 

Unelmiaan pitää seurata, mutta mitä ne unelmat ovat? Jos saisin päättää tehdä mitä tahansa, tanssisinko, kirjoittaisinko ja matkustaisinko lopun elämääni? En tiedä.

Esimieheni, äärimmäisen viisas rouva T, antoi minulle lahjaksi ystäväkirjan minusta. On aika ottaa selvää niistä unelmista. On aika ottaa selvää siitä, kuka minä todella olen.

Ajatus on pelottava. Olen tottunut elämään muutama kuukausi kerrallaan. Kunhan tiedän työt, matkat ja asunnon seuraaviksi kuukausiksi, olen tyytyväinen.

Virran mukana kulkemalla on vaikea olla tavoitteellinen, vaikka tekisikin kaiken aina täysillä. Hurahdan, innostun ja teen kaiken täysillä just nyt. Pitäisikö joskus tehdä jotain täysillä myös tulevaisuutta varten?

Ei välttämättä, mutta silloin minun täytyy tietää, että sellainen minä olen. Elän kalenterin mukaan, mutta vain muutaman kuukauden päähän. Olen outo sekoitus järjestelmällisyyttä ja totaalista epäjärjestystä.

Sen tiedän, että taskussa pitää aina olla unelmia. Muuten elämällä ei ole merkitystä. Yksi unelma on se, että saan tämän bloggaamiseni jollain tavalla säännölliseksi, jäsennellyksi ja kiinnostavaksi. Sen unelman toteutumiseen saattaa mennä jonkin aikaa.

Toinen unelma on se matka, jolle lähden itseäni etsimään. Vuosien haave road tripistä Yhdysvaltoihin on enää kolmen päivän päässä.

Sen lupaan, että pitkällä suoralla laitan Kansasin soimaan: 

"Carry on my wayward son

For there'll be peace when you are done

Lay your weary head to rest

Don't you cry no more"

Tunnelma on vähän samanlainen kuin vuosia sitten, kun muutin Italiaan. Silloin yksi tärkeimpiä kappaleita oli 30 Seconds to Marssin The Story:

"I'm in the middle of nothing

And it's where I want to be

I'm at the bottom of everything

And I finally start to leave"

Elämässä on hetkiä ja hetkiä. Nyt on pidettävä huolta siitä, että otan kaiken irti hetkestä. En suorittamalla, vaan nauttimalla.

P.S. Ella ja Chrisu ovat kirjoittaneet blogia maailmanympärysmatkastaan. Heidän autonsa kyytiin hyppään Los Angelisissa. Mukaan seikkailuun pääsee täältä: http://www.lily.fi/blogit/matkalla-kaiken-aikaa

P.S.2. Omat matkatarinani päivittyvät hyvin epämääräisin väliajoin tänne: https://matkapaloja.blogspot.fi/