Mies on paska?

Olin eilen Turun ylioppilasteatterissa katsomassa Lauri on paska! -näytelmää. Näytelmä kertoi yhden pariskunnan tarinan. Tarina vaikutti hyvin tutulta. Monet näytelmässä olleet tilanteet olivat kuin suoraan entisistä suhteistani kopioituja. Sen toteaminen oli sekä lohdullista että surullista. Miksi ihmiset ovat niin huonoja olemaan toistensa kanssa?

Näytelmä ei ollut katkeraa tilitystä. Siinä yritettiin viimeiseen asti saada suhde toimimaan. Se ei vain toimi, jos halu yhteiseen elämään on täysin erilainen. Suhteen pitäisi olla tärkeysjärjestyksessä ykkösenä - niin vaikeaa kuin se omasta elämästä joustaminen onkin. Jos toista ihmistä pitää itsestäänselvänä huonekaluna, muuttuu hän sellaiseksi. Kun huonekalu välillä hakee huomiota kohottamalla ääntään, saa se kuulla olevansa ärsyttävä. Huonekalujen ei kuulu puhua.

Minua kosketti erityisesti kohtaus, jossa näytelmän Heidi soittaa keskellä yötä poikaystävänsä kaverille. Soiton jälkeen Heidi toteaa: "Mä oon sellainen skitso ämmä, joka soittaa keskellä yötä miehen kavereille!" Muistan itsekin sanoneeni, että mä en haluu olla tämmönen skitso ämmä. Näytelmän jälkeen ymmärsin, että ei se skitso ämmä ihan ilman syytä synny.

Näytelmästä ei jäänyt sellaista kuvaa, että se olisi mustamaalannut kaikki miehet. Yhtä tavalla myös nainen voi olla suhteessa paska Näytelmästä ei myöskään jäänyt sellaista kuvaa, että kaikki suhteet olisivat paskoja. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että jotkut suhteet ovat paskoja, eikä niihin kannata jäädä. 

Kaikkien ahdistavien liian tuttujen asioiden ja sanojen jälkeen totesin onnellisena, että onneksi olen vahva, itsenäinen ja sinkku. Onneksi tuollainen suhde ei enää ole minun arkipäivääni. Uskallan vaatia parempaa. On parempi olla onnellinen sinkku kuin onneton parisuhteessa.