Romeo & Julia - vuosien rakkaustarina Shakespearen kanssa



Vuonna 1996 istuin elokuvateatterissa katsomassa Baz Luhrmannin ohjaamaa Romeo + Julia -elokuvaa. Rakastuin tietenkin Leonardo DiCaprioon syvästi. Tietenkin. Kukapa ei? Hän oli varmasti kaunein mies, jonka olin koskaan nähnyt.

Sen lisäksi rakastuin Shakespearen kieleen. Olin vaikuttunut siitä, miten kauniisti ja osuvasti hän asiat ilmaisi. Sinä jouluna toivoin lahjaksi Romeo ja Julia -näytelmän. Luin sen useaan kertaan. Opin vuorosanoja ulkoa, ja lukioikäisenä esitin musiikkiteatterikurssilla Julian monologin. Se nyt vaan tuli ensimmäisenä tekstinä mieleeni, kun piti monologi jostain teoksesta esittää.

Viime viikolla näin Romeon ja Julian ensimmäistä kertaa teatterin lavalla. Edelleen kuuntelin kieltä lumoutuneena. Tarinalla ei ole ollut ihan niin paljon merkitystä. Imen sanoja itseeni, ja se riittää.

Kaikesta huolimatta tajusin vasta nyt, että Romeo ei suinkaan ole unelmien mies, eikä parin rakkaustarina millään tavalla ideaalinen ja tavoiteltava. Vuosien aikana ajatukset siitä, että traaginen rakkaustarina on ainoa oikea vaihtoehto, ovat oman itsensä arvostuksen myötä muuttuneet. Oikea rakkaustarina on ihan jotain muuta kuin silmänräpäyksessä koettu huuma, jonka seurauksena on valmis kumoamaan myrkkymaljan.

Veronassa on seinä, johon ihmiset käyvät kirjoittamassa rakkaidensa nimiä. En ole itse Veronassa käydessäni kokenut ketään miestä niin tärkeäksi, etät olisin hänen nimensä seinään kirjoittanut. Olen ajatellut, että tarpeeksi tärkeä mies vie minut Veronaan. Julialle taisin kirjoittaa kirjeen, jossa luki: "Mistä tiedän, kuka on Romeo?"

Romeo ja Julia on tarina, jonka kaikki tuntevat. Se on tarina, joka on eri syistä vaikuttanut eri ihmisiin. Se on myös tarina, josta jotkut eivät pidä lainkaan.

Minulle se on kielen fantastista tanssia. Suomennettuna kuitenkin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme päivää lomaan: Kuka minä olen?

Parasta Turussa, osa 1: Låna

Feta-pinaatti-lohi-kiusaus