Ajatuspaloja

Sain jokin aika sitten luettua J.K. Rowlingin kirjan Paikka Vapaana (The Casual Vacancy). Kirja kuvaa pikkukaupungin elämää. Kukaan kaupungin asukkaista ei ole onnellinen. Jokaisella on toinen toistaan suurempia salattuja tai julkisia ongelmia. Valitsin alkuun sanat " sain luettua ". Se kertoo jonkin verran lukukokemuksestani. Kirja oli periaatteessa ihan kiinnostava, mutta sen synkkyys oli ahdistavaa. Olisin toivonut, että edes jollain henkilöllä olisi ollut jonkinlainen toivo paremmasta. Olen asunut elämästäni suurimman osan pienellä paikkakunnalla, eikä Turkukaan mikään suurkaupunki ole. En kuitenkaan koe, että elämä olisi kummallakaan paikkakunnalla niin suvaitsematonta ja ikävää kuin J.K. Rowlingin luomassa paikassa on. Ihmisillä on tottakai ongelmia, mutta todellisessa elämässä niihin on välillä myös ratkaisuja. Ahdistavinta kirjassa oli se, että ongelmattomat ja positiiviset ihmiset puuttuivat kokonaan. Kaupunkiin oli kerääntyneet kaikki ongelmat, joita...

Olin eilen Turun ylioppilasteatterissa katsomassa Lauri on paska! -näytelmää. Näytelmä kertoi yhden pariskunnan tarinan. Tarina vaikutti hyvin tutulta. Monet näytelmässä olleet tilanteet olivat kuin suoraan entisistä suhteistani kopioituja. Sen toteaminen oli sekä lohdullista että surullista. Miksi ihmiset ovat niin huonoja olemaan toistensa kanssa? Näytelmä ei ollut katkeraa tilitystä. Siinä yritettiin viimeiseen asti saada suhde toimimaan. Se ei vain toimi, jos halu yhteiseen elämään on täysin erilainen. Suhteen pitäisi olla tärkeysjärjestyksessä ykkösenä - niin vaikeaa kuin se omasta elämästä joustaminen onkin. Jos toista ihmistä pitää itsestäänselvänä huonekaluna, muuttuu hän sellaiseksi. Kun huonekalu välillä hakee huomiota kohottamalla ääntään, saa se kuulla olevansa ärsyttävä. Huonekalujen ei kuulu puhua. Minua kosketti erityisesti kohtaus, jossa näytelmän Heidi soittaa keskellä yötä poikaystävänsä kaverille. Soiton jälkeen Heidi toteaa: "Mä oon sellainen skit...

Eräänä aamuna Facebookiini oli tullut viesti: "Haluaisitko lähteä Funze de Menta -musikaaliin mukaan? Älä mieti liikaa, vaan innostu!" Mietin varmaan 30 sekuntia ja suostuin. Ei minulle nyt joka päivä musikaaliroolia tarjota! Roolihahmoni oli Lydia-peikko. Kuvailin häntä käsikirjoituksen lukemisen jälkeen: "Se on semmonen angstinen ja elämäänsä kyllästynyt peikko." Useampi kuin yksi henkilö kysyi: "Onko se sun luonnerooli?" Mitä ihmettä? Miten kaverini oikein näkevät minut?! Eikä se Lydiakaan oikeastaan angstinen ole. Enemmänkin itsepäinen ja suojelevainen. Hän puolustaa rakkaitaan vaikka lihanuija kädessään heiluen. Roolihahmollani on luonnetta! Näytelmän peikot puhuivat Rauman murretta - tai Rauman giält. Se se vasta haaste olikin! Etelä-Pohjanmaan murre ei voisi juuri kauempana Rauman murteesta olla. Kyl maar se sit jotenki suju. Tai sit mää vaan presenteerasin hullu. Yksissä treeneissä ohjaaja totesi, että haluaa erääs...

Vuonna 1996 istuin elokuvateatterissa katsomassa Baz Luhrmannin ohjaamaa Romeo + Julia -elokuvaa. Rakastuin tietenkin Leonardo DiCaprioon syvästi. Tietenkin. Kukapa ei? Hän oli varmasti kaunein mies, jonka olin koskaan nähnyt. Sen lisäksi rakastuin Shakespearen kieleen. Olin vaikuttunut siitä, miten kauniisti ja osuvasti hän asiat ilmaisi. Sinä jouluna toivoin lahjaksi Romeo ja Julia -näytelmän. Luin sen useaan kertaan. Opin vuorosanoja ulkoa, ja lukioikäisenä esitin musiikkiteatterikurssilla Julian monologin. Se nyt vaan tuli ensimmäisenä tekstinä mieleeni, kun piti monologi jostain teoksesta esittää. Viime viikolla näin Romeon ja Julian ensimmäistä kertaa teatterin lavalla. Edelleen kuuntelin kieltä lumoutuneena. Tarinalla ei ole ollut ihan niin paljon merkitystä. Imen sanoja itseeni, ja se riittää. Kaikesta huolimatta tajusin vasta nyt, että Romeo ei suinkaan ole unelmien mies, eikä parin rakkaustarina millään tavalla ideaalinen ja tavoiteltava. Vuosien aikana ajat...

"Mitä kuuluu?" "Teatteria, teatteria, teatteria..." En ole siis kadonnut minnekään - tai olenhan minä oikeastaan. Teatterimaailma on vienyt minut. Käyn töissä, teen teatteria ja nukun. Siinä elämäni kuulumiset tällä hetkellä. Muistan, että jo ennen kouluikää tein serkkujeni kanssa näytelmiä sukujuhlissa. Ala-asteella koulumme teki retken Vaasan teatteriin. Siellä esitettiin Ronja Ryövärintytär. Olin ällistynyt. Kotiin päästyäni kirjoitin näytelmästä käsikirjoituksen ja laitoin naapurinlapset näyttelemään sitä kanssani. Itse olin tietenkin Ronja! Ronja olisi varmaan vieläkin unelmaroolini! Ennen sitä täytyy kuitenkin esittää peikkoa -ja keijua! Ehkä seuraavassa näytelmässä sitten kakkiaista...

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat laulaa tai soittaa jotain instrumenttia. Olen miettinyt, että olisipa upeaa itsekin osata. Mutta enhän minä nyt osaa, enkä voi oppiakaan, kun ei ole minkäänlaista musikaalista lahjakkuutta, eikä rytmitajua, eikä mitään.. Niin, että mitä? Miksi olen rakentanut itselleni sellaiset raja-aidat, joissa musikaalisuus on asia, jota juuri minun ei ole missään tapauksessa mahdollista kehittää? Opinhan minä tanssimaankin. "No niiiin, mutta viejä vie, joten kai sä nyt osaat seurata", sanoo alitajunta yhä. Luulen, ettei se nyt kuitenkaan viejän ansiota pelkästään ole, että pysyn tanssilattialla pystyssä. Sitten mieleeni palaa se ala-asteen ensimmäinen laulukoe. Seitsemän! En siis osannutkaan laulaa. Pakko hylätä kaikki haaveet laulukilpailuista. Tai se musiikkiteatterikurssin esiintyminen, johon olin harjoitellut Levottoman Tuhkimon. Pianosäestys ei kuulostanut samalta kuin karaokevideon tausta. Opettaja tuli avukseni, ja mi...

Olen aina tolkuttanut itselleni ja muille, että minä elän hetkessä. On vain tämä hetki, eikä mitään muuta. Ajatuksen tasolla olenkin aina ollut sitä mieltä.  Käytännössä en tiedä, miten hyvin olen ajatusta toteuttanut. Opiskelun, työn ja usean harrastuksen yhdistäminen yhteen elämään tuntuu välillä kilpajuoksulta paikasta ja tilanteesta toiseen. Siinä saattaa välillä unohtaa hetkessä elämisen ja ajatella vaan seuraavaa kohdetta, minne pitäisi ehtiä. En muista koska viimeksi olisin tuntenut olevani niin vapaa ja onnellinen vapaudestani kuin heinäkuun lopulla. Ymmärsin, ettei minulla ole minkäänlaisia sitoutumuksia ja velvollisuuksia työni lisäksi. Voin tehdä vapaa-ajallani mitä vaan! Olen aina tosin kuvitellut voivani tehdä, mutta aina se hivenen vapaudesta nauttimista haittaa, kun tietää, että jossain odottavat suorittamattomat velvollisuudet. Ihmiset kommentoivat, että näytin kauniilta ja onnelliselta. Sitä olinkin - ja olen edelleen. Ei minun tarvitse e...